Katsoin tänään digiboxille tallennetun elokuvan. Kyseessä on puhetta ja porua herättänyt Suomen marsalkka, joka kertoo Mannerheimin yksityiselämästä vuosina 1905–1918. Se miten mediassa elokuvaa on kommentoitu ja kritisoitu on minusta suorastaan huvittavaa. Nyt elokuvan katsoneena sanoisin, että jos tämä olisi kertonut jostain satunnaisesta suomalaisesta miehestä sodassa niin se ei olisi oikestaan liikuttanut ketään ja useampi pitäisi tätä kerrontatapaa jopa virkistäväna ja hienona. Mutta kun kyseessä on Mannerheim niin tämä on ns. skandaali. "Eihän Mannerheimiä voi näytellä musta mies".
Ihan alkuksi kun kuulin Mannerheimin näyttelijän on afrikkalainen mies niin luulin sitä oikeasti pilaksi, mutta kun minulle selvisi elokuvan idea: että mies kertoo lapsille kaukaisen maan marsalkasta ja kysessä on siis niiden lasten näkemys kertomuksesta niin se käy enemmän järkeen. Aivan kuin 300 elokuvassa kaikki se liioittelu johtuu siitä, että kyseessä on spartalaisten näkökulta tapahtuneesta. Tottakai elefantit tuntuu talon kokoiselta kun sota jyllää ja näkee ensimmäistä kertaa elämässään mitään niin isoa eläintä. Vastustajat on kamalan rumia ja pelottavia spartalaisten sotilaiden silmin ( Ja omat joukot on komeita lihaksikkaita ja uljaita ;p ).
Mutta ei nyt ajatella maalattuja vatsalihaksia vaan mennään takaisin Suomen marsalkkaan. Elokuva siis kertoo Carl Gustaf Emil Mannerheimin yksityiselämästä ja suhteista. Pilalle menneestä avioliitosta, pettämisestä ja rakastumisesta itseään huomattavasti nuorempaan naiseen. Kerronnassa on käytetty afrikkalaista kertomaperinnettä ja elokuva siis poikkeaa suuresti suomalaisista elokuvista yleensä. Voin vain kuvitella miten perinteisesti tehdyssä suomalaisessa elokuvassa olisi huudettu, kiroiltu ja juotu joten oli oikein mukava katsoa eri tavalla tehty elokuva, joka kertoo suomalaisista. Vaikkakin minulla tuppautui välillä unohtamaan, että päähenkilö on Suomalainen marsalkka Mannerheim.
Minua ärsyttäneitä juttuja oli: Armeijaan sijoittuvat kohtaukset joissa ihan muutama mies marssimassa tai seisomassa rivissä sai ajattelemaan, että eipä ole rahaa viitsitty käyttää hankkiakseen enemmän statisteja.Vaikka elokuva ei ollut muutenkaan mahtipontinen niin se, että Mannerheimin saadessa mitalin taustalla seisoo varmaan vaan viisi miestä. Se antoi kyllä jo surullisen vaikutelman. Myös hokemat siitä että elämä on kuin vuori ja perhe on tärkein alkoiva rasittamaan keinotekoisella syvällisyydellään.
Lisäksi on yksi asia mitä minä ihmettelen. Jos tahtoo kerran kertoa lapsille tarinan kaukaisen maan suurmiehestä, niin miksi ihmeessä kertoa vain Mannerheimin nais sotkuista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti